Loruttelevaa runoa

Atu Ruotanen: Satulaan. Kuv. Marjo Nygård. Lasten Keskus 2009. Sivuja 56.

Runokokoelma Satulaan on imatralaisen pakolaisohjaajan esikoisteos. Kokoelmaa on toimitusvaiheessa viilattu alakoululaisille sopivaksi. Runot nojaavatkin lorumaiseen riimittelyyn. Leikittelevän rytmin ohella niiden tenho nojaa lapsenomaiseen huumoriin sekä ihmettelyyn. Mustavalkoinen kuvitus on yhtälailla ilmeikästä ja vauhdikasta - etten sanoisi värikästä!

Teos on jaettu viiteen jaksoon. Ensimmäisessä osassa hypätään runoratsun satulaan: Riimiparin päähän sain /laskiessa lampaitain. Muissa runoissa loruillaan nälkäisestä prinsessasta, noitajuomasta, Hilla-muorista joka säikyttää lakkaretkellä Karhuherra Ärjysen pakosalle, jättiläisestä  joka tömistelee Helsingissä sekä ruskasta ja kurjenkelloista. Temaattista korrespondenssia ( = yhdenmukaisuutta) en löydä, mutta vauhdikas rytmi ja havaintojen humoristisuus vetävät mukanaan.

Toinen jakso alkaa yhdellä suosikillani, runolla "Aikakone". Runo kertoo aikakoneen rakentamisesta, mutta polttoaineeksi ei ota löytyäkseen luppoaikaa, koska kaikilla on kiire. Jakson taidokkainta antia on myös runo "Peltikukko", jossa kuuloon perustuva rytmillinen elementti on vahva: Klik-klak, klak-klik / pyssyynsä ne syötti /bäng-bäng! bäng, bäng! / Kukon niillä vyötti.

Kolmannessa jaksossa "Sananjalka etsii kenkää". Ehkäpä jakson runoissa on ajatuksesta jotakin ihan parasta hakusessa, vaikka runot rimmaavat varsin täsmällisesti kuten muissakin jaksoissa. Suosikikseni nousee "Pelikaani", joka on kuin arvoitus: Pelikaani päässä vettä, /kaakeleihin lyötykin, /kohisi ja tuumi, että / kelpaa kerran syötykin! Arvaatko, mikä vekotin on kyseessä?

Neljännessä jaksossa runoratsu kiihtyy taidokkaaseen vauhtiin. Rytmin ytimekkyys ja ajatuksen vauhti ovat tasapainossa. Tässä runoillaan hapsenkakkiaisista, raivosta hiirestä, toraavasta ja poraavasta Vertteri-oravasta, turhamaisesta riikinkukosta ja verrataan lehmää meijeriin. "Valtava hauki" on runoksi puettu kalavale, ja "Jos oisin kärpänen" ylistää kärpäsenä olemisen autuutta. Jakson päättää osuvasti runo biologi Pikkaraisesta. Voin hyvinkin kuvitella, että neljännen jakson runojen innoittajina ovat olleet biologian oppitunnin havainnot pienten koululaisten kanssa. Ruotanen on koulutukseltaan luokanopettaja.

Havainnot huipentuvat kokoelman viimeisessä jaksossa "Paljonko painaa maailma" yhä syvenevään maailman ihmettelyyn. Näissä runoissa estetiikka muuntuu arvoituksellisuudeksi, muoto suorastaan arvoituksiksi: Sen näkee kun ei näe / sitä ei nää nähdessään. / Se on läsnä kun ei taivas / vielä ole tähdessään. Muissa runoissa ihmetellään ihmistä, varjoa ja kaikua, aamun sarastusta, tulevaisuutta, maailman painoa sekä sitä, mitä tapahtuisi, jos maailman navat vaihtaisivat paikkaa. Sitten onkin aika hypätä runoratsun satulasta.