Liisa Kalliolle Kylli Koski

Kylli Kosken rahasto on eilen myöntänyt 10 000 euron suuruisen palkinnon kuvittaja-kirjailijalle Liisa Kallio. Palkinto annettiin kuvakirjan Pikku Papu (Tammi 2010) ansiokkaasta kuvituksesta ja tekstistä.

Pikku Papu kertoo pienestä kilpikonnasta, jonka kilpi on jäänyt pieneksi. Konnaliini lähtee etsimään uutta suojaa ja joutuu kommelluksiin. Se sovittaa mm. isoa kotiloa ja oranssia appelsiinia, jonka sisälmyksen ensin syö. Kuvitus on loisteliaan värikästä ja riemukasta, teksti on harvaa ja isokokoista. Teos sopii katselukirjaksi ja lukemaan opetteleville.

Liisa Kallion muita kuvakirjoja ovat mm. Lentävä talo (Tammi & Lasten parhaat kirjat 2003) ja Eläinten uintiretki (Tammi 2002). Hän kuvittanut Sari Peltoniemen, Leena Laulajaisen, Mari Mörön ja Eppu Nuotion kirjoja.

Kylli Koski –palkinto annettiin nyt viimeisen kerran.  Se on myönnetty taiteilijalle, joka edistää lastenkulttuuria Kylli-tädin hengessä ja joka sekä kirjoittaa että kuvittavaa satunsa. Aiemmat palkinnot ovat saaneet Katri Kirkkopelto vuonna 2009 ja Christel Rönns
vuonna 2006.

Herra Huu onnittelee Liisa Kalliota. Olisi kuitenkin ollut paikallaan, poikien innostamisen ja tasa-arvon vuoksi, jakaa viimeinen Kylli Koski –palkinto miehelle. Heitäkin on, arvon naiset, lastenkulttuurin edistäjinä!

Jukka Lemmetyn Alpo löytää kotiin (Tammi 2010) tai Illi ja langaton puhelin (WSOY 2010) olisi ollut tasavertainen valinta. Herra Huun  suosikki olisi ollunna Roope Lipasti: Terveisin Robinson Saarinen (WS 2010). Unohtaa ei pidä Markus Majaluomaa: Hulda kulta, luetaan iltasatu! (WSOY 2010) tai Samuli Valkamaa: Kaisa Lipposen vaihtokaupat (Tammi 2009).

LUKUhylly palaa 7 kk:n tauolta!

Hii hoo!

Finlandia Junior -palkitsemispäivän kunniaksi LUKUhylly palaa kehiin seitsemän kuukauden tauolta. Maailmassa on niin monta ihmeellistä asiaa, että kirjat jäävät useinkin, uskomatonta mutta totta, toiseksi: on tehtävä polttopuita kesämökillä, on tehtävä polttopuita kotona, on tehtävä uudet portaat lahonneiden tilalle, on tehtävä helkkarinmoinen muutto kaupungista maalle, on tehtävä portti uuteen pihaan, on ruokittava kissat koirat kanat ja kukko, on tehtävä lenkki sienimetsässä, on tehtävä ruokaa sienistä, on tehtävä lumitöitä, on tehtävä ansiotyötä ja rakkauttakin on tehtävä kaiken tehtävän sivussa...

Iskän salaisuudesta on hyvää jatkaa, lähipäivinä!


Thórarinn Leifsson: Iskän salaisuus. Kirja lapsille, joilla on ongelmavanhemmat. Suomentanut Päivi Kumpulainen. Idun 2010. 120 sivua.


Itsenäisyyspäivänä 2010:

Joka perheen salaisuus

Jossain vaiheessa kasvamistaan lapset alkavat hävetä vanhempiaan, koska alkavat havaita näissä omituisia piirteitä. Harri, joka on islantilaisen Thórarinn Leifssonin kirjoittaman ja kuvittaman lastenromaanin Iskän salaisuus päähenkilö, pitää vanhempiaan pimeinä.

Harri on tavallinen poika, joka jakaa siskonsa kanssa perheen salaisuuden: iskä on perverssi ihmissyöjä. Poika kuvailee isäänsä alkusivuilla: ”Hän muistutti etäisesti vanhaa karhua tallustellessaan hitaasti puiden välissä yllään ainoastaan siniraitaiset alushousut.” Iskä vaikuttaa yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneesta pitkäaikaistyöttömältä, jota naapurit kauhistelevat kuin jotakin elukkaa. Perhettä elättää puhelinmyyjä-äiti, joka myy olohuoneen nurkasta ihmisille unelmia.

Kun iskä saa tuomion ihmissyönnistä ja rangaistuksena on pudottaminen pilvenpiirtäjän katolta, on lukijan uskottavuus koetuksella. Mutta makaaberiin tyylikeinoon kuuluu satirisoida kuolemaa, kuten tuomarikin toteaa: ”Kuolemantuomio on kuitenkin aina kauhea asia, aivan sama, miten se toteutetaan.”

Tyylikeino välittyy synkkänä tai luotaantyöntävänä tunnelmana. Vai mitä sanotte karkinsyönnin ja ihmissyönnin rinnastuksesta, kun iskä vankilassa ahmii vihanneksia kilokaupalla: ”Aivan kuin lapsi, joka jatkuvasti syö paljon karamellia ja sitten korjaa asian syömällä yhden päivän ajan terveellisesti.”

Makaaberin tyylikeinon avulla tarinan keskiöön nousee nykyihmisen sairaalloinen suhde syömiseen ja ravintoon. Anoreksian taustalla näyttäytyy välinpitämättömyys lapsen tarpeista. Laihdutuskuuri viimeisintä huutoa on kannibaalin proteiini-dieetti: raa’an ihmislihan sijasta hyvin valmistetut pyllynpallukat! Vihannesten syömisen pitäisi olla terveellistä, mutta iskän keho paisuu pierukaasuista kuin ilmapalloksi. Ja pierukaasuissa pörisee pomminvarma pakosuunnitelma.

Temaattisesta viitekehyksestä huolimatta Iskän salaisuuden hervottomat juonen käänteet pitänevät lapsilukijoita otteessaan, ja lapset osaavat nauraa makaaberin absurdille huumorille. Mikäli huumori ei avaudu, voi tarinan kokea pelottavana ja epämiellyttävänä.

Kosto on läjällinen!

Werner Holzwarth: Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä. Kuv. Wolf Erlbruch. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Nemo 2005.

Pikkumyyrä on riemastuttava kuvakirja, joka kertoo muasta maamyyrästä. Tapahtuu seuraavaa: "Eräänä päivänä, kun muuan maamyyrä kurkisti kolostaan ihaillakseen iltahämärää, tipahti taivaalta jokin, jokin ruskea, pyöreä, puikeloinen hiukkasen makkarantapainen."

Likinäköisyydestään johtuen myyrä ei näe, ken kakkii suoraan hänen päähänsä. Hän haluaa löytää syyllisen, jolle kostaa. Myyrä syyttää kyyhkyä, niityn pollea, rusakkoa, kuttua jne. Syytöksistä tuohtuneena kukin eläin päästää läjällisen nähtäväksi: kyyhky ruikkua, polle paakkua, rusakko papanaa, kuttu kikkaraa jne.


Kukin eläimistä aukaisee sanallisen arkkunsa itelleen ominaisesti. Eläinten puheen sisältö ja muoto sekä kullekin ominainen läjä havainnollistavat syvällisesti kunkin eläimen olemusta. Syyllinenkin selviää, ja kosto on - läjällinen.

Kustantaja mainostaa Pikkumyyrää klassikkona. Aiheellisesti.

Hyvä kirja elää!

Hannu Taina: Matti ja krokotiili. Otava 2010 (1992). Sivuja 23.

Hannu Tainan kertomuksen Matti ja krokotiilen alussa saa vaikutelman yksinäisestä Matti-pojasta, jolle rakas kainalokaveri krokotiili on turva ja mielikuvituskaveri. Äidin mielestä se on hurja turjake ja isän mielestä vinha tyyppi. Kertomuksen keskivaiheilla kroko osoittautuukin hurjaksi, kun se irvistelee kuin meripeto naapurin ilkeälle sedälle, joka ärhentelee Matille aivan suotta.

Krokotiili peilaa Matin tunteita ja mielenliikkeitä. Se osallistuu Matin leikkeihin, iltapuuhiin ja uniin. Se katsoo aamulla Matin kanssa televisiota nauraa kurnuttaen ja sulkee television, kun sieltä tulee lastenohjelmien päätteeksi ohjelmaa, jota Matti ei oikein ymmärrä. Kun äiti on illalla töissä ja isä kellarissa nikkaroimassa, katselee Matti ikkunasta kaupungin kivitaloja. Yksinäisyyttä täyttääkseen Matti puhelee taivaan planeetoista krokolle, joka kasvaa isoksi ja turvalliseksi heidän ollessa kahdestaan. Niinpä Matti kertoo krokolle myös peloistaan ja inhoistaan, esimerkiksi mustasta koirasta ja pinaattikeitosta. Kun isä pyyttää Mattia hakemaan hämärästä kellarista hillopurkin, kuvaa Taina krokotiilin kaksi kertaa Matin kokoiseksi.

Kertomus tuo taitavilla piirroilla esille sen, kuinka erilaisessa todellisuudessa ja ajassa aikuiset ja lapset elävät. Muuan uusi luku alkaa lauseella: "Kylässä käynti oli oikea tapaus." Tarkasti vedostellen kertoja piirtää Matin näkökulmasta kuvan aikuisten huolellisesta pukeutumisesta sekä kyläpaikan vieraskoreudesta. Kun Matti ja kyläpaikan Kirsi viimeinkin voittavat ujostelun ja pääsevät leikin alkuun, on aika jo lähteä kotiin.

Onhan Matilla leikkikavereita talon muistakin lapsista. Pihamaalla krokotiili ottaa osaa näihinkin leikkeihin suojelemalla viereisen pihan kiusaajilta. Matti ajattelee, että kroko pöllyttelisi kiusaajia kuin räsymattoja. Merkittävä käännekohta tapahtuu läheisessä puistossa, missä Matti on kavereineen uittelemassa veneitä. Ukonilma yllättää, ja nyt Matista tuleekin krokotiilin turva ja lohduttaja. Seuraa loppukohtaus, jossa Matti on reppu selässä valmis astumaan uuteen vaiheeseen elämässä: Matti menee päiväkotiin.

Hannu Tainan kuvitettu kertomus on kerrassaan hieno. Tekstissä ei ole yhtään turhaa sanaa, ja se jättää lukijalle tilaa runsaasti. Matti ja krokotiili on Herra Pii Poon suosikki Lastenkirjapöllö 2010 -ehdokkaista.

Hyvä kirja elää!

Pirkko-Liisa Surojegin: Metsähiiren tanssi. Otava 2010 (1990). Sivuja 30.

Kuvakirja Metsähiiren tanssi ilmestyi ensi kerran v. 1990. Otava on ottanut kirjasta toisen painoksen alkuvuodesta 2010, sillä teos on nostettu Lastenkirjapöllö 2010 -palkintoehdokkaaksi.

Pirkko-Liisa Surojeginin teksti ja liikettä sekä tunnelmaa ilmaisevat kuvat luovat eloisan kertomuksen metsän eläinten pidoista. Tarina alkaa, kun hiiri, karhu, jänis, susi, kettu, orava ja mäyrä ovat palaamassa syksyiseltä sieniretkeltä vasu täynnä tuoksuvia ja mahtavia suppilovahveroita. Hiiri istuu mustikkakorissa, jota karhu kannattalee sormissaan. Uupunut jänis keikkuu suden reppuselässä. Orava makoilee reporankana sienivuoren päällä.

Kertomuksen alkukuvasta tuoksuu mieleeni eräs syyskuinen reissu Pyhä-Häkin kansallispuistossa opettajaporukan kanssa.

Uupunein kaikista taitaa olla hiiri, joka marisee eikä aio tulla pitoihin sienikeiton ääreen. Lapsi hyvinkin samaistuu hiirulaiseen, joka voimiltaan väsyy isojen aikuisten rankahkon reissun päättyessä. Kuin lapsi uupumukseltaan yhtäkkiä innostuu, niin hiirikin pinkaisee tavoittamaan tuulessa kieppuvia lehtiä. Alkaa metsähiiren tanssi, ja siitäkös pidot paranee.

Hyvä kirja elää!

Anukka ja Samuli Aikio: Tyttö joka muuttui kultaiseksi koskeloksi. Kuv. Mika Launis. WSOY 2010 (1982). Sivuja 46.

Anukka ja Samuli Aikio kirjasivat vanhan saamelaisen kansansadun kansiin vuonna 1982. Tarinaa kuvittaa Mika Launiksen lumoavat, lappalaishenkiset esikoiskuvat, jotka ovat hänen lopputyönsä Taideteolliseen korkeakouluun. WSOY on ottanut kirjasta toisen painoksen alkuvuodesta 2010, sillä Kultainen koskelo on nostettu Lastenkirjapöllö 2010 -palkintoehdokkaaksi.

Sadun keskeiset voimat ovat Naavisemon kaunis ja Luhtakan ruma tytär. Edellinen on niin kaunis, että kota valaistuu, kun hän astuu sisään. Jälkimmäisen tapauksessa kota muuttuu yönpimeäksi. Kuninkaanpoika haluaa kauniin tyttären vaimokseen. Taikojen avulla tämä muuttuu kultaiseksi koskeloksi ja Luhtakan tytär morsiameksi.

Tarina on kelpo, mielikuvituksellinen kansansatu, jonka teemana on hyvän ja pahan taistelu. Motiivina on kateus samaan tapaan kuin vaikkapa Lumikissa tai Tuhkimossa. Tässäkään tarinassa ruma ja ilkeä ei soisi hyvää kauniille ja hyvälle.

Lastenkirja nuorille ja opettajille

Mari Kujanpää: Minä ja Muro. Kuvittanut Aino-Maija Metsola. Otava 2009. Sivuja 207.

Lastenromaani Minä ja Muro kertoo yhdeksänvuotiaasta Lauhasta, jolla ei ole muita ystäviä kuin uninallensa Muro. Sen kanssa Lauha on jatkuvassa dialogissa eksistenssistään, sillä hänellä ei ole kotonakaan keskustelukumppania isästään, äidistään ja pikkuveljestään huolimatta. Perheenjäsenten kuvaus on niukkaa mutta riittävää, jotta vanhempien välinpitämättömyys tyttärestään tulee teoksen kompositiossa vakuuttavasti ilmaistuksi.

Koulussa Lauha jätetään välituntileikeissä ja oppituntien ryhmätöissä ulkopuolelle. Opettajan kylmäkiskoisuus Lauhaa kohtaan kuvataan samalla tavalla niukasti mutta vakuuttavasti kuin vanhempien välinpitämättömyys. Kiusaamistilanteisiin ei ole koulussa aina helppo puuttua, mutta varmasti on myös totta, että osaltaan kiusaamisen yleisyyteen vaikuttaa opettajan haluttomuus tai kyvyttömyys puuttua tilanteisiin.

Lauha kasvaa tarinan kehittyessä vahvemmaksi. Muutoksen voima on ysiluokkalainen Heta, josta tulee Lauhan ystävä. Molemmat ovat intohimoisia piirtäjiä. Heta pitää Lauhan puolia, mutta hän joutuu asettumaan vastatusten opettajan kanssa, mikä ei kuitenkaan saa mainittavaa kohtauksta eikä kuvausta. Tarinan kasvattaminen näiltä osin olisi tn. vienyt teosta nuortenromaanin suuntaan, sillä tarinan tyypeistä henkilöksi kasvaa juuri Heta Lauhan ohella.

Rouva Huu kysyy kirjoittaessaan Minä ja Murosta Lasten-
kirjahyllyssään, missä menee lastenkirjan kipuraja. Yhdyn hänen kysymykseensä ja suosittelen tätä kirjaa pikemminkin yläkoululaisille kuin alakoululaisille, sillä lapsille teos vaikuttaa olevan ahdistavaa luettavaa. Itsekin ahdistuin tarinan alkupuolella, mutta loppua kohden lukija kokee katharsiksen, kun tarina alkaa saada iloisia sävyjä. Lauha saa vihdoinkin ystävän, Santun, joka osoittaa rohkeutta ja luonteenlujuutta osoittaessaan muille pojille, että mitä hittoa sitten, että hän haluaa piirtää Lauhan kanssa.

Ennen kuin sopiva on

Mari Mörö: Ihan sopiva maailma. Kuv. Marjo Nygård. Lasten Keskus 2008. Sivuja 30.

Kuvakirjan päähenkilö Vähky laskee rappuharjan hämähäkin seitit ja kuinka monta askelta postilaatikolle kävelee. Kun sataa lunta, Vähky laskee kaikki lumihiutaleet. Kun Vähky saa kirjeen, hän laskee kaikki kirjaimet muttei muista, mitä kirjeessä lukee. Vähky mittaa ja laskee turhaan kaikkea, mitä maailma päällään kantaa.

Kirjaa ääneen luettaessa neljävuotias Daniel ahdistuu tarinan puolivälissä ja sanoo: "Ei lueta enää!" Yhdeksänvuotias Sandra, joka on kuunnellut tarinaa läksyjen teon lomasta, huudahtaa: "Vähky on ihan hassu! Lue lisää."


Määrättömästä mittaamisesta Vähky saa ähkyn. Hänen päähänsä alkaa sattua niin, että on päästävä lääkäriin. Lääkärille pääsee kello kolme, mutta Vähky ei tunne aikaa. Hänen pitää selvittää, mistä tietää milloin kello tulee kolme.

Kas kummaa, lääkäri ole aiemmin nähnyt moista sekasotkua kenenkään pään sisällä: Vähkyn pää on sikin sokin täynnään numeroita. Lääkäri keksii oivan keinon, miten numerot saadaan pois. Enpäs paljasta, mutta sen jälkeen Vähkyn maailmasta tulee sopiva.

Mihin johtavat ylenpalttinen täsmällisyys ja laskeminen? Vähkyn tarina on satiiria sokean tieteen valtaan joutuneesta nykyinehmosta. Mari Mörö kertoo hauskalla ja opettavaisella tavalla, että elämä on elämistä varten.

Keinoja vauvan syöttämiseen

Markus Majaluoma: Suu auki, Hulda, Pottusammakko tulee! WSOY 2008. Sivuja 38.

Kun lapset tutustuvat kirjallisuuteen ja oppivat sitä rakastamaan, ei kuvakirjan merkitystä voi väheksyä. Kerronnan visuaalisella aspektilla on tärkeä merkitys kielen oppimisessa. Useinhan kuvakirjaa luetaan pienelle lapselle ääneen, jolloin kuvan ja sanan suhde täydentävät toisiaan. Kuvakirja on myös katselukirja, jota lapsi voi ikään kuin lukea ilman sanoja. Hän voi muotoilla sanoja ja kerrontaa kuvien ja muistinsa varassa.

Markus Majaluoman kuvittama ja kirjoittama kuvakirja Suu auki, Hulda, Pottusammakko tulee! on varsin tiivis teos. Tarina alkaa sisäkannen kuvasta, missä Jalmari-isä nostaa pihan ryytimaasta porkkanan. Omilla jaloillaan seisova Hulda-vauva ihmettelee porkkanaa. Jalmari tietää, että Hulda ei pidä porkkanasta, joten hän soseuttaa sen. Kuvassa sose roiskuu veikeästi Jalmarin otsalle, samalla kun Hulda-vauva mutustaa syöttötuolissa naattia.

Tarinan juju on keksiä keino, miten syömään haluton lapsi saadaan avaamaan suunsa. Jalmari esittää pendolinonkuljettajaa, merirosvoa ja pottusammakkoa vuoroin kattila, huivi ja varsin villi sammakonaamari päässään. Sitten Jalmari piiloutuu kaappiin purjomursuksi. Hulda pelästyy ja alkaa itkeä. Lopulta Jalmari keksii vinhan potturobotin, jonka avulla Huldan suu saadaan auki.

Teos sopii mainiosti ääneen luettavaksi ja katseltavaksi. Teksti on lyhyttä ja suurikokoista. Tarina saattaa olla hyödyksi perheen ruokailutuokiossa.

Ilmalentoja suolikaasulla

Jo Nesbø: Tohtori Proktorin pierupulveri. Kuv. Per Dybvig. Suom. Outi Menna. Gummerus 2009. Sivuja 205.                                                   Tarina kertoo pienemmästä pojasta kuin pieni, Ällistä. Hän on näsäviisas punapää ja varsin villi.  Älli on yhtä taitava soittamaan saksofonia kuin joku jatsiukko. Mutta Ällin musiikinope inhoaa Älliä eikä ota tätä koulun orkesteriin. Yksi tarinan hauska kohta onkin se, kun Älli soittaa musiikin opelta niin sanotusti jauhot suuhun. Älli on myös taitavan räväkkä suustaan. Hänestä tulee mieleen Muumi-kirjojen Pikku Myy.

Älli tutustuu naapurissa asuvaan hulluun professoriin, tohtori Proktoriin. Professori kehittää yhdessä Ällin ja naapurin Liisin kanssa ilmalentoja aiheuttavan pierupulverin. Älli ja Liisi kauppaavat pulveria koulussa, ja siitä tule jymyjuttu. Piereskely on räjähtävän hauskaa!

Ilkeiden kaksosten Totin ja Tiituksen häijy isä haluaa varastaa pierupulverin ja hakea sille patentin. Tohtori Proktori eikä Älli voi asialle mitään, koska poliisi pidättää heidät pierupulverin laittomasta myynnistä.

Villissä seikkailussa Älli eksyy Oslon viemäriverkostoon ja kohtaa siellä asustavan nälkäisen kuristajakäärmeen, jolle Älli on maukas suupala. Silloin pierupulverin voima osoittautuu korvaamattomaksi.

Tohtori Proktorin pierupulveri on hyvin humoristinen kirja. Toisaalta pieruhuumori saattaa ärsyttää joitakin lukijoita. Pieru nyt kuitenkin kuuluu ihmisen elämään, eikä piereskely ole loppujen lopuksi tarinan merkittävin anti.

Ällin tapainen näsäviisas ja ajatuksiltaan hieman anarkistinen poika edustaa mielestäni mainiosti sellaisia älykkäitä poikia, joiden on hiukan vaikea sopeutua koulun kuriin ja päivärytmiin. Ällin piirteistä tulee mieleen myös Peppi Pitkätossu, joka on samalla tavalla omalaatuinen ja yhteiskunnan sääntöihin vastahakoisesti sopeutuva tyyppi.

Suosittelen teosta ehkäpä noin 10-13-vuotiaille lukijoille. Vanhemmillekin lukijoille Älli on tutustumisen arvoinen tyyppi. Hän antaa melko lailla ajattelemisen aihetta viisasteluineen.

Jo Nesbø on norjalainen rockmuusikko ja jännityskirjailija. Pierupulveri on hänen ensimmäinen lastenromaaninsa. Se saa keväällä jatkoa, kun Tohtori Proktorin aika-amme ilmestyy.

Runo joka kuulle

Tiitinen Esko-Pekka: Opri-kissan onnenvuosi. Kuvittanut Tuula Tiitinen. Tammi 2009. Sivuja 32.

Kuvarunokirja Opri-kissan onnenvuosi sisältää 12 runoa sekä suuria sivun tai aukeaman kokoisia kuvituskuvia vuodenkierron tunnelmaan liittyen. Kuvat ovat selkeitä ja värikkäitä.

Tammikuun runossa Opri-kissa lämmittelee uunilla pupusen kanssa, helmikuussa Opri hiihtää ja hyppää mäkeä, maaliskuussa se viettää mummon kanssa pääsiäistä, huhtikuussa ulkoilee kevätsäässä ja toukokuussa rehkii toukotöitä mummon perässä pellolla.

Kesäkuu keskittyy juhannusillan tunnelmaan. Heinäkuussa on tietysti hellettä ja kissa tainnoksissa. Siksipä Opri uumoilee uimisen kauhistusta. Elokuun yössä Opri kohtaa lehmän, joka kohoaa tähdeksi taivaalle. Opri-kissa oppii, että tahdonvoima on painovoimaa mahtavampi asia.

Syyskuun runo tunnelmoi syksyn väreistä. Kun lokakuun sadesäät muuttuvat ongelmaksi, on parasta kutsua possu ja polle tupaan, ja sitten kemut pystyyn. Marraskuussa Opri pyörittelee mummon kanssa ensilumesta lumiukon. Joulukuun runo keskittyy jouluun. Tonttu kuiskaa: "Joka antaa toiselle, se joulumielen saa."

Kirjan runoissa korostuvat vuodenaika- ja luonnon kierto sekä niihin liittyvät perinteet. Ainoastaan elokuun runo ylittää realismin rajat. Kaikkinensa runojen kerronta, riimittely ja rytmi on selkeää ja sujuvaa. Yhdessä iloisten kuvien kanssa ne viehättävät lapsia ja tutustuttavat vuodenkiertoon helpolla tavalla.

Kuukkeli kateissa

Riina Katajavuori: Pentti miesten Lapin-reissulla. Kuv. Salla Savolainen. Tammi 2008. Sivuja 31.

Pentti lähtee talvilomareissulle Lappiin isoisänsä ja itsensä ikäisen enon kanssa. Kaupungissa noustaan matkan aluksi jännittävään yöjunaan. Makuuvaunun ihmeellisyyttä kuvataan realistisesti: ahdasta on mutta viihtyisää.

Perillä lomapaikka lienee vanhan savottakämpän pihapiiriin kasvanut pikkuruinen lomakylä, jonka äijät ovat toisilleen tuttuja. Omassa mökissä ei ole sähköjä eikä sisävessaakaan. Makuupussien pakkaskestävyydestä ei mainita rivilläkään. Kuitenkin kirjailija piirtää tunnelman esiin mainiosti: "Uni tulee luokse pehmeästi, niin kuin poron turpa nuuhkisi suljettuja silmiä."

Kun kerran Lapissa ollaan, lasketellaan pujottelumäessä, hiihdetään tunturilla ja palellutaan. Minä jään kaipaamaan Lapin eläimistön kohtaamista. Missä ovat riekot ja kuukkelit, joiden maille matka alun alkaen tehdään? Poroja sentään on kuvituksessa, joka yhdessä tekstin kanssa luo tämän kuvakirjan tarinasta realistisen ja toiminnallisen kuvauksen lomareissusta Lappiin.

Sellaisenaan kirja on lapsille jännittävää luettavaa ja muisteltavaa junareissuista lomalle, sukuloimaan ynnä sensemmoisiin. Tarina antaa lapselle vertailupohjaa omille kokemuksille.