Eka luokka alkaa

Anne-Marie Abitan: Pikku hiiri tahtoo kouluun. Kuv. Ulises Wensell. Suom. Marja Kiiskinen. Tähtilukija. Lasten Keskus 2007. Sivuja 32.---------------------

Tähtilukija-sarjan Siniset kirjat houkuttelevat 6-9-vuotiaita lukijoita ahmimaan Keltaisiin kirjoihin verrattuna juoneltaan hieman monimutkaisempia tarinoita. Myös kieli on astetta vaikeampaa mutta edelleen helppolukuista. Kuvat ovat värikkäitä ja kompositioltaan runsaampia. 

Pikku hiiren tarina alkaa, kun koulun kellariin muuttavan hiiriperheen poika haluaa opetella lukemaan opettaja Lilli Pillisen luokassa, jossa ekaluokkalaiset aloittavat koulusyksyn. Pikku hiiri ei ole ihan parasta Sinisten kirjojen tasoa, mutta tarinan avulla koulutaipaletta aloittava lapsi saa esimakua koulutyöskentelystä kotiläksyineen. Ja jos menee kaverille koulun jälkeen, pitää vanhemille muistaa kertoa.

Huomiota herättää tekstin kappalejaon puuttuminen. Tähtilukijoiden Sinisissä kirjoissa se olisi jo tarpeen. Kustantajan nettisivulla on oppitunnille sopivia tehtäviä tarinaan liittyen.

Koulukiusaaja

Odile Hellmann-Hurpoil: Hirmu-Riku. Kuv. Éric Gasté. Suom. Johanna Hynönen. Tähtilukija. Lasten Keskus 2007. Sivuja 32.

Hirmu-Riku kuuluu Tähtilukija-sarjan Keltaisiin kirjoihin. Niiden tarkoitus on houkutella juuri lukemaan oppineita lapsia lukemisen pariin. Teoksen kuvat ovatkin selkeitä ja värikkäitä sekä teksti isokokoista ja väljää. Aihetta käsitellään lapsen ajatusmaailmaan istuvalla otteella.

Rikulla ei ole kavereita. Hän ei halua leikkiä kenenkään kanssa. Hän pelottelee ja kiusaa muita pahvilaatikolla, joka hänellä on aina kainalossaan. Riku on luokan kauhu. Kukaan ei uskalla sanoa mitään, kun Riku etuilee tai penkoo muiden reppuja. Matikan tunnilla Riku ottaa Kallelta laskujen vastaukset.

Kun iso viidesluokkalainen kiusaa Rikun luokkalaisia, saa tarina käänteen. Riku paljastaa hirmulaatikon salaisuuden ja ystävystyy Sonjan, Kallen ja Ollin kanssa. Muiden kanssa on kiva leikkiä.

Kustantajan nettisivulla on oppitunnille sopiva tehtäväsivu Hirmu-Rikuun liittyen.

Joku tolkku kännykän käytössä

Jyrki Kiiskinen: Jänis ja Vanki saavat kännykän. Kuv. Jukka Lemmetty. Keltanokka. Tammi 2009. Sivuja 143.

Tammen helppolukuiseen Keltanokka-sarjaan kuuluva Jänis ja Vanki saavat kännykän on viides toveruksiin liittyvä lastenkirja. Kuvakirja Jänis ja Vanki ilmestyi vuonna 2000. Sitä seurasivat kertomuskokoelma Jäniksen ja Vangin suuri matka (2005), saturomaani Jänis ja Vanki sukukokouksessa (2006) sekä Keltanokka-sarjan Jänis ja Vanki koulunpenkillä (2008).

Kirjassa Jänis ja Vanki saavat kännykän apinat hullaantuvat kännyköihin. Apinoita kun ovat, ne haluavat matkia kaikkea. Ne tallentavat soittoääniksi milloin käen kukuntaa, milloin sammakoiden kurnutusta. Käet ja sammakot sekoavat - niin koko metsän elämä. Ei edes susi kiinnostu jänispaistista kännykkään puhumiseltaan. Maailmankirjat ovat sekaisin.

Kiiskisen tarinassa on hyvä ajatus: kännyköiden uutuuksia hamuavat ihmiset vertautuvat tarinan typeriin ja ilkeisiin apinoihin. Jänis on puolestaan kuin hitaasti oppiva vanhus, jolle pitää opettaa useaan kertaan, miten kännykän toimintoja saa käyttöön. Kun se lopulta oppii, alkaa kännykkä hallita kuumeisesti Jäniksen elämää, ja se sairastuu. Laskujen maksun tullessa alkavat metsässä kuin viimeiset pidot. Mutta eläintenkin on opittava, että laskut on maksettava tavalla tai toisella.

Hyvän ajatuksen lisäksi Kiiskisen tarinassa on oivallinen opetus. Kirjailija opettaa lapsille sadun avulla taidokkaasti, miksi kännykänkin käytössä on oltava jokin yhteinen tolkku.

Teos on helppolukuiseksi lastenromaaniksi varsin pitkä. Fonttikoko on isoa ja pisimmät sanat tavutettuja. Harva, mustavalkoinen kuvitus hauskuuttaa tarinaa sopivasti. Kirja sopii hyvin lukemisen alkutaipaleella pitkäjänteisyyden kehittämiseksi, laajaan tarinaan totuteltaessa. Sitä voinee suositella myös lukivaikeuksien kanssa painivien kärsivällisyyden koettelijaksi.

Lasitaiteesta kuvarunokirjaksi

Oiva Toikka: Aasinsilta ja niin edelleen... WSOY 2008. Sivuja 31.

Muotoilija-keraamikko Oiva Toikka tunnetaan varsinkin lasilintusarjasta, jonka hän on suunnitellut Nuutajärven lasitehtaalle. Toikan lasitaidetta on luonnehdittu adjektiiveilla leikkisä, värikäs ja rohkea. Samoja laatusanoja sopii käyttää vallattomasta kuvarunokirjasta Aasinsilta ja niin edelleen....

Teosta hallitsee sekatekniikoilla toteutettu villi kuvitus. Alkusivuilta pääsemme aitauksesta karkaavan aasin visuaaliseen matkaan. Taituroimme sillankaiteella, hiekkamyrskyssä, liikennevilinässä, mangrovemetsässä, kauhukuvissa, myräkässä, eukonkantokisoissa, kesäyön valossa ja niin edelleen. Kuvat poikkeavat toisistaan sekä tekniikaltaan, väritykseltään että aihepiiriltään. Se ei ole kuitenkaan häiritsevää, koska kullakin sivulla ja aukeamalla oleva runo kuljettaa kuvitusta.

Runot ovat lyhyitä muutaman säkeen loruja. Ne leikittelevät alkusoinnuilla, toistolla ja samankaltaisilla sanoilla. Irrallisuudessaan lorut ovat aforistisia: niistä voi tulkita havaintoja tai jopa kannanottoja maailman menoon. Nelisäkeinen "meri lypsää energiaa / veden alta / mammonaa / uutta tutkat hamuaa" nostaa mieleen Itämeren kaasuputket kuin myös merestä nousevat tuulivoimalat.

Runosta "muun maan / mustikat / omaan maan astiassa / ostajia oottamassa" nousee mieleen kesäisin ja syksyin metsiimme mätänevä marja- ja sienisato. Oman maan hedelmien hyödyntämisen sijaan tuomme maahamme kasapäin marjaa, banaania, bataattia. Kuitenkin meillä on eurooppalaisessa mittakaavassa varsin korkeat työttömyysluvut. Jokin mättää. Enkä tarkoita työttömiä ihmisiä.

Aasinsilta on ihastuttava ja vallaton kokonaisuus. Vaikka yksittäiset kuvat ja runot ovat toisistaan irrallisia, niistä syntyy ikään kuin aforistinen, visuaalinen satu maailman menosta. Satu puhuttelee lapsia kuin sadun lumoon uskaltautuvia aikuisiakin.

Erilaisuus pelottaa

Marie-Héléne Delval: Uusi ystävä. Kuv. Frédéric Rébéna. Suom. Kira Poutanen. Tähtilukija. Lasten Keskus 2009. Sivuja 29.

Uusi ystävä kuuluu Tähtilukija-sarjan Keltaisiin kirjoihin. Niiden tarkoitus on houkutella juuri lukemaan oppineita lapsia lukemisen pariin. Teoksen kuvat ovatkin selkeitä ja värikkäitä sekä teksti isokokoista ja väljää. Aihetta käsitellään lapsen ajatusmaailmaan istuvalla otteella.

Aiheena on erilaisuus: Simon luokalle tulee uusi tyttö, joka on Simon mielestä ihan varmasti noita. Tytöllä on mustat, pitkät hiukset, tummat silmät ja nenässä kivi. Eikä tyttö puhu mitään, tuijottaa vaan. Simo näkee yöllä painajaista lentävästä Indirasta, joka tekee pahoja loitsuja. Tapahtumista Simo raportoi koiralleen Tiitukselle.

Koulussa Simo päättää vakoilla Indira-noitaa. Selviääkin,että Indira on auttavainen ja hauska tyttö, joka osaa soittaa sitaria. Simo alkaa tykätä Indirasta.

Loruttelevaa runoa

Atu Ruotanen: Satulaan. Kuv. Marjo Nygård. Lasten Keskus 2009. Sivuja 56.

Runokokoelma Satulaan on imatralaisen pakolaisohjaajan esikoisteos. Kokoelmaa on toimitusvaiheessa viilattu alakoululaisille sopivaksi. Runot nojaavatkin lorumaiseen riimittelyyn. Leikittelevän rytmin ohella niiden tenho nojaa lapsenomaiseen huumoriin sekä ihmettelyyn. Mustavalkoinen kuvitus on yhtälailla ilmeikästä ja vauhdikasta - etten sanoisi värikästä!

Teos on jaettu viiteen jaksoon. Ensimmäisessä osassa hypätään runoratsun satulaan: Riimiparin päähän sain /laskiessa lampaitain. Muissa runoissa loruillaan nälkäisestä prinsessasta, noitajuomasta, Hilla-muorista joka säikyttää lakkaretkellä Karhuherra Ärjysen pakosalle, jättiläisestä  joka tömistelee Helsingissä sekä ruskasta ja kurjenkelloista. Temaattista korrespondenssia ( = yhdenmukaisuutta) en löydä, mutta vauhdikas rytmi ja havaintojen humoristisuus vetävät mukanaan.

Toinen jakso alkaa yhdellä suosikillani, runolla "Aikakone". Runo kertoo aikakoneen rakentamisesta, mutta polttoaineeksi ei ota löytyäkseen luppoaikaa, koska kaikilla on kiire. Jakson taidokkainta antia on myös runo "Peltikukko", jossa kuuloon perustuva rytmillinen elementti on vahva: Klik-klak, klak-klik / pyssyynsä ne syötti /bäng-bäng! bäng, bäng! / Kukon niillä vyötti.

Kolmannessa jaksossa "Sananjalka etsii kenkää". Ehkäpä jakson runoissa on ajatuksesta jotakin ihan parasta hakusessa, vaikka runot rimmaavat varsin täsmällisesti kuten muissakin jaksoissa. Suosikikseni nousee "Pelikaani", joka on kuin arvoitus: Pelikaani päässä vettä, /kaakeleihin lyötykin, /kohisi ja tuumi, että / kelpaa kerran syötykin! Arvaatko, mikä vekotin on kyseessä?

Neljännessä jaksossa runoratsu kiihtyy taidokkaaseen vauhtiin. Rytmin ytimekkyys ja ajatuksen vauhti ovat tasapainossa. Tässä runoillaan hapsenkakkiaisista, raivosta hiirestä, toraavasta ja poraavasta Vertteri-oravasta, turhamaisesta riikinkukosta ja verrataan lehmää meijeriin. "Valtava hauki" on runoksi puettu kalavale, ja "Jos oisin kärpänen" ylistää kärpäsenä olemisen autuutta. Jakson päättää osuvasti runo biologi Pikkaraisesta. Voin hyvinkin kuvitella, että neljännen jakson runojen innoittajina ovat olleet biologian oppitunnin havainnot pienten koululaisten kanssa. Ruotanen on koulutukseltaan luokanopettaja.

Havainnot huipentuvat kokoelman viimeisessä jaksossa "Paljonko painaa maailma" yhä syvenevään maailman ihmettelyyn. Näissä runoissa estetiikka muuntuu arvoituksellisuudeksi, muoto suorastaan arvoituksiksi: Sen näkee kun ei näe / sitä ei nää nähdessään. / Se on läsnä kun ei taivas / vielä ole tähdessään. Muissa runoissa ihmetellään ihmistä, varjoa ja kaikua, aamun sarastusta, tulevaisuutta, maailman painoa sekä sitä, mitä tapahtuisi, jos maailman navat vaihtaisivat paikkaa. Sitten onkin aika hypätä runoratsun satulasta.

Ruudikas Ihmepoika

Ulf Stark: Ihmepoika. Kuv. Markus Majaluoma. Suom. Tarja Teva. Schildt 2006. Sivuja 39.

Alkuteos Mirakelpojken kertoo pienestä Uffe-pojasta, jonka Tarja Teva on suomentanut Uunoksi. Olisin nimennyt pojan Urhoksi, sillä hän on urhoollinen, joskin myös uuno sillä tavalla, että on kova eksyilemään. Sitten poika pillittää.

No, koska Uffe aina eksyy, hän ei saa astua jalallakaan pihasta. Kekseliäs poika lähteekin huristelemaan kolmipyörällä - ja eksyy.

Teos on helppolukuinen lastenkirja, jonka on kuvittanut Markus Majaluoma elävästi. Tarina antaa aikuisellekin ajattelemisen aihetta. Se tuo esille lapsen näkökulmaa aikuisten antamiin sääntöihin.

Voiko isoisän adoptoida?

Ulf Stark: Voitko vislata Hanna? Kuv. Anna Höglund. Suom. Tarja Teva. Schildt 2005. Sivuja 57.

Teos on helppolukuinen lastenkirja. Alkuteos Kan du vissla Johanna? on kustantajan mukaan tituleerattu Ruotsissa jo klassikoksi.

Tarina kertoo kahdesta pienestä pojasta, Uffesta ja Perasta. Uffella on isoisä, mutta Peralla ei ole. Uffe kertoo, mitä kaikkea isoisän kanssa voi puuhata. Perakin haluaa isoisän.

Pojat painelevat läheiseen vanhainkotiin ja hommaavat Peralle isoisän. Isoisän kanssa voi esimerkiksi oppia vislaamaan tai viettää synttäreitä. Eräänä päivänä isoisän peti on tyhjä.

Kirjailija raottaa isovanhemman merkitystä lapselle sekä yksinäisen vanhuksen näkökulmaa. Tarina antaa ajateltavaa välitetyksi tulemisen tarpeesta sekä välittämisen tarpeesta.

Mikä kirjahylly?

LUKUhyllyn avaamista innoittaa Rouva Huun Lastenkirjahylly, jonka seuraamista suosittelen! Rouva Huun blogin tapaan LUKUhyllyssäkin tuodaan esille (hitaaseen tahtiin) erityisesti lasten- ja nuortenkirjoja. LUKUhyllyn lähestymistapa ei ole yhtä asiantunteva ja kriittinen. Painopiste on lukukokemuksessa.

Aikuisen tärkeä tehtävä on opettaa lapsi ja nuori kuuntelemaan ja lukemaan. Toivon, että LUKUhylly vinkkaa tarkoituksenmukaisista kirjoista. Tarkoitukseni on myös muistuttaa itseäni, mitä olen lukenut ja ajatellut.

Nimimerkkini Herra Pii Poo on tunnetusti Kirsi Kunnaksen klassikosta, Tiitiäisen satupuu, joka ilmestyi ensi kerran 1956 (WSOY) Maija Karman kuvittamana. Samaistan itseni jossain määrin Pii Poon hahmoon, erityisesti huudahdus "hii hoo!" koskettelee sieluni säveliä - kuin huudahdus "Adelante amigos!"