On haltioita olemassa?

Filosofiselta kannalta katsoen oikea vastaus otsikon kysymykseen on kyllä. Perusteluni logiikka on yksinkertainen: jos jumala on olemassa, on myös luonnon väkeä olemassa. Tai kääntäen: jumalaa ei ole eikä muitakaan yliaistillisia olentoja kuten haltioita, maahisia, keijuja, menninkäisiä, enkeleitä ja... niin se käy.

Marja Lehtinen, Helge Salo ja Armen Salo: Haltiain kertomaa. Elämän taiasta ja elämästä luonnonhenkien kanssa. Basam Books 2012.

http://www.voimantie.auttaa.fi/

Haltiain kertomaa sisältää parikymmentä tarinaa, joiden sanotaan olevan kirjoittajiensa kanavoimaa luonnonhenkien tai luonnon väen puhetta. Kirjoittajien mukaan nämä olennot ovat alati kanssamme ns. arvollisessa arjessa, mutta oravanpyörään eksynyt ihminen ei vain heitä huomaa - hippusia, kotihaltioita ja tonttuja, maahisia ja menninkäisiä, puupaimenia, vetehisiä ja ilmattaria.

Nämä olennot sallivat ihmisen kokea itsensä esimerkiksi pensaan kahahduksessa tyynellä ilmalla tai taivaalla hahmona ottavana pilvenä. Kun sydän avataan arvolliseen arkeen keskittyneessä läsnäolon tilassa, esimerkiksi metsässä liikuttaessa, voi luonnon väen kanssa päästä lähempään yhteyteen.

Kirjoittajien mukaan luonnon väki toivoo, että tekisimme niin. Syynä on se, että meidän ihmisten on aika herätä unestamme ja ryhtyä yhteistyöhön ympäröivän luonnon kanssa; ihmisen tarkoitus on hoitaa maapalloa yhdessä luonnon väen kanssa.

Kirjan tarinoissa kuvaillaan luonnon väen tekemisiä ja olemusta sekä suhdetta ihmiseen. Ihmiset ja eläimet ovat maailmassa läsnä fyysisesti ja henkisesti, luonnon väki on puolestaan henkisesti muttei fyysisesti.

Tapaamme kotihaltioita kuten Pyrrin, Tuulahduksen ja Torrin, joka esittelee sydämensä valitun Matildan. Kirjoittajat aterioitsevat yhdessä heidän kanssaan: ihmiset nauttivat herkkuja ja haltiat herkkujen eetteriä. Suklaan ja banaanin eetteri on erityisesti haltiain mieleen.

Puupaimen Aarron näyttää naavaiselta puunrungolta, jolla on päässään korkea hiippalakki ja pitkä naavaparta. Hän on kovin huolissaan ihmisen tavasta kohdella luontoa. Servakki-menninkäinen puolestaan on rempseä reissumies, joka pukeutuu mielellään vihreään nuttuun ja hattuun. Kengät ovat kippurakärkiset, ja hänen pussihousuissaan on valtavat taskut, koska aina pitää olla kaikenlaista mukana. Servakki on kovin kiinnostunut ihmisistä, koska näissä on tapahtunut viime vuosina uutta ja merkittävää avautumista.

Haltian kertomaa ei ole satukirja vaan pikemminkin tietokirja, jonka kirjastoluokitus on elämänfilosofia ja elämäntaito. Teos sopii yhdessä lasten kanssa luettavaksi lapsenmielisille, arvoisessa arjessa. Gha-Lar (=kiitos haltia kielellä).

Määrittämätön tauko

Lukuhyllyn säännöllinen toiminta on tauolla ainakin vuoteen 2014 asti. Vuoden 2013 aikana on ajoittaisia heräämisiä.

Liisa Kalliolle Kylli Koski

Kylli Kosken rahasto on eilen myöntänyt 10 000 euron suuruisen palkinnon kuvittaja-kirjailijalle Liisa Kallio. Palkinto annettiin kuvakirjan Pikku Papu (Tammi 2010) ansiokkaasta kuvituksesta ja tekstistä.

Pikku Papu kertoo pienestä kilpikonnasta, jonka kilpi on jäänyt pieneksi. Konnaliini lähtee etsimään uutta suojaa ja joutuu kommelluksiin. Se sovittaa mm. isoa kotiloa ja oranssia appelsiinia, jonka sisälmyksen ensin syö. Kuvitus on loisteliaan värikästä ja riemukasta, teksti on harvaa ja isokokoista. Teos sopii katselukirjaksi ja lukemaan opetteleville.

Liisa Kallion muita kuvakirjoja ovat mm. Lentävä talo (Tammi & Lasten parhaat kirjat 2003) ja Eläinten uintiretki (Tammi 2002). Hän kuvittanut Sari Peltoniemen, Leena Laulajaisen, Mari Mörön ja Eppu Nuotion kirjoja.

Kylli Koski –palkinto annettiin nyt viimeisen kerran.  Se on myönnetty taiteilijalle, joka edistää lastenkulttuuria Kylli-tädin hengessä ja joka sekä kirjoittaa että kuvittavaa satunsa. Aiemmat palkinnot ovat saaneet Katri Kirkkopelto vuonna 2009 ja Christel Rönns
vuonna 2006.

Herra Huu onnittelee Liisa Kalliota. Olisi kuitenkin ollut paikallaan, poikien innostamisen ja tasa-arvon vuoksi, jakaa viimeinen Kylli Koski –palkinto miehelle. Heitäkin on, arvon naiset, lastenkulttuurin edistäjinä!

Jukka Lemmetyn Alpo löytää kotiin (Tammi 2010) tai Illi ja langaton puhelin (WSOY 2010) olisi ollut tasavertainen valinta. Herra Huun  suosikki olisi ollunna Roope Lipasti: Terveisin Robinson Saarinen (WS 2010). Unohtaa ei pidä Markus Majaluomaa: Hulda kulta, luetaan iltasatu! (WSOY 2010) tai Samuli Valkamaa: Kaisa Lipposen vaihtokaupat (Tammi 2009).

LUKUhylly palaa 7 kk:n tauolta!

Hii hoo!

Finlandia Junior -palkitsemispäivän kunniaksi LUKUhylly palaa kehiin seitsemän kuukauden tauolta. Maailmassa on niin monta ihmeellistä asiaa, että kirjat jäävät useinkin, uskomatonta mutta totta, toiseksi: on tehtävä polttopuita kesämökillä, on tehtävä polttopuita kotona, on tehtävä uudet portaat lahonneiden tilalle, on tehtävä helkkarinmoinen muutto kaupungista maalle, on tehtävä portti uuteen pihaan, on ruokittava kissat koirat kanat ja kukko, on tehtävä lenkki sienimetsässä, on tehtävä ruokaa sienistä, on tehtävä lumitöitä, on tehtävä ansiotyötä ja rakkauttakin on tehtävä kaiken tehtävän sivussa...

Iskän salaisuudesta on hyvää jatkaa, lähipäivinä!


Thórarinn Leifsson: Iskän salaisuus. Kirja lapsille, joilla on ongelmavanhemmat. Suomentanut Päivi Kumpulainen. Idun 2010. 120 sivua.


Itsenäisyyspäivänä 2010:

Joka perheen salaisuus

Jossain vaiheessa kasvamistaan lapset alkavat hävetä vanhempiaan, koska alkavat havaita näissä omituisia piirteitä. Harri, joka on islantilaisen Thórarinn Leifssonin kirjoittaman ja kuvittaman lastenromaanin Iskän salaisuus päähenkilö, pitää vanhempiaan pimeinä.

Harri on tavallinen poika, joka jakaa siskonsa kanssa perheen salaisuuden: iskä on perverssi ihmissyöjä. Poika kuvailee isäänsä alkusivuilla: ”Hän muistutti etäisesti vanhaa karhua tallustellessaan hitaasti puiden välissä yllään ainoastaan siniraitaiset alushousut.” Iskä vaikuttaa yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneesta pitkäaikaistyöttömältä, jota naapurit kauhistelevat kuin jotakin elukkaa. Perhettä elättää puhelinmyyjä-äiti, joka myy olohuoneen nurkasta ihmisille unelmia.

Kun iskä saa tuomion ihmissyönnistä ja rangaistuksena on pudottaminen pilvenpiirtäjän katolta, on lukijan uskottavuus koetuksella. Mutta makaaberiin tyylikeinoon kuuluu satirisoida kuolemaa, kuten tuomarikin toteaa: ”Kuolemantuomio on kuitenkin aina kauhea asia, aivan sama, miten se toteutetaan.”

Tyylikeino välittyy synkkänä tai luotaantyöntävänä tunnelmana. Vai mitä sanotte karkinsyönnin ja ihmissyönnin rinnastuksesta, kun iskä vankilassa ahmii vihanneksia kilokaupalla: ”Aivan kuin lapsi, joka jatkuvasti syö paljon karamellia ja sitten korjaa asian syömällä yhden päivän ajan terveellisesti.”

Makaaberin tyylikeinon avulla tarinan keskiöön nousee nykyihmisen sairaalloinen suhde syömiseen ja ravintoon. Anoreksian taustalla näyttäytyy välinpitämättömyys lapsen tarpeista. Laihdutuskuuri viimeisintä huutoa on kannibaalin proteiini-dieetti: raa’an ihmislihan sijasta hyvin valmistetut pyllynpallukat! Vihannesten syömisen pitäisi olla terveellistä, mutta iskän keho paisuu pierukaasuista kuin ilmapalloksi. Ja pierukaasuissa pörisee pomminvarma pakosuunnitelma.

Temaattisesta viitekehyksestä huolimatta Iskän salaisuuden hervottomat juonen käänteet pitänevät lapsilukijoita otteessaan, ja lapset osaavat nauraa makaaberin absurdille huumorille. Mikäli huumori ei avaudu, voi tarinan kokea pelottavana ja epämiellyttävänä.

Kosto on läjällinen!

Werner Holzwarth: Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä. Kuv. Wolf Erlbruch. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Nemo 2005.

Pikkumyyrä on riemastuttava kuvakirja, joka kertoo muasta maamyyrästä. Tapahtuu seuraavaa: "Eräänä päivänä, kun muuan maamyyrä kurkisti kolostaan ihaillakseen iltahämärää, tipahti taivaalta jokin, jokin ruskea, pyöreä, puikeloinen hiukkasen makkarantapainen."

Likinäköisyydestään johtuen myyrä ei näe, ken kakkii suoraan hänen päähänsä. Hän haluaa löytää syyllisen, jolle kostaa. Myyrä syyttää kyyhkyä, niityn pollea, rusakkoa, kuttua jne. Syytöksistä tuohtuneena kukin eläin päästää läjällisen nähtäväksi: kyyhky ruikkua, polle paakkua, rusakko papanaa, kuttu kikkaraa jne.


Kukin eläimistä aukaisee sanallisen arkkunsa itelleen ominaisesti. Eläinten puheen sisältö ja muoto sekä kullekin ominainen läjä havainnollistavat syvällisesti kunkin eläimen olemusta. Syyllinenkin selviää, ja kosto on - läjällinen.

Kustantaja mainostaa Pikkumyyrää klassikkona. Aiheellisesti.

Hyvä kirja elää!

Hannu Taina: Matti ja krokotiili. Otava 2010 (1992). Sivuja 23.

Hannu Tainan kertomuksen Matti ja krokotiilen alussa saa vaikutelman yksinäisestä Matti-pojasta, jolle rakas kainalokaveri krokotiili on turva ja mielikuvituskaveri. Äidin mielestä se on hurja turjake ja isän mielestä vinha tyyppi. Kertomuksen keskivaiheilla kroko osoittautuukin hurjaksi, kun se irvistelee kuin meripeto naapurin ilkeälle sedälle, joka ärhentelee Matille aivan suotta.

Krokotiili peilaa Matin tunteita ja mielenliikkeitä. Se osallistuu Matin leikkeihin, iltapuuhiin ja uniin. Se katsoo aamulla Matin kanssa televisiota nauraa kurnuttaen ja sulkee television, kun sieltä tulee lastenohjelmien päätteeksi ohjelmaa, jota Matti ei oikein ymmärrä. Kun äiti on illalla töissä ja isä kellarissa nikkaroimassa, katselee Matti ikkunasta kaupungin kivitaloja. Yksinäisyyttä täyttääkseen Matti puhelee taivaan planeetoista krokolle, joka kasvaa isoksi ja turvalliseksi heidän ollessa kahdestaan. Niinpä Matti kertoo krokolle myös peloistaan ja inhoistaan, esimerkiksi mustasta koirasta ja pinaattikeitosta. Kun isä pyyttää Mattia hakemaan hämärästä kellarista hillopurkin, kuvaa Taina krokotiilin kaksi kertaa Matin kokoiseksi.

Kertomus tuo taitavilla piirroilla esille sen, kuinka erilaisessa todellisuudessa ja ajassa aikuiset ja lapset elävät. Muuan uusi luku alkaa lauseella: "Kylässä käynti oli oikea tapaus." Tarkasti vedostellen kertoja piirtää Matin näkökulmasta kuvan aikuisten huolellisesta pukeutumisesta sekä kyläpaikan vieraskoreudesta. Kun Matti ja kyläpaikan Kirsi viimeinkin voittavat ujostelun ja pääsevät leikin alkuun, on aika jo lähteä kotiin.

Onhan Matilla leikkikavereita talon muistakin lapsista. Pihamaalla krokotiili ottaa osaa näihinkin leikkeihin suojelemalla viereisen pihan kiusaajilta. Matti ajattelee, että kroko pöllyttelisi kiusaajia kuin räsymattoja. Merkittävä käännekohta tapahtuu läheisessä puistossa, missä Matti on kavereineen uittelemassa veneitä. Ukonilma yllättää, ja nyt Matista tuleekin krokotiilin turva ja lohduttaja. Seuraa loppukohtaus, jossa Matti on reppu selässä valmis astumaan uuteen vaiheeseen elämässä: Matti menee päiväkotiin.

Hannu Tainan kuvitettu kertomus on kerrassaan hieno. Tekstissä ei ole yhtään turhaa sanaa, ja se jättää lukijalle tilaa runsaasti. Matti ja krokotiili on Herra Pii Poon suosikki Lastenkirjapöllö 2010 -ehdokkaista.

Hyvä kirja elää!

Pirkko-Liisa Surojegin: Metsähiiren tanssi. Otava 2010 (1990). Sivuja 30.

Kuvakirja Metsähiiren tanssi ilmestyi ensi kerran v. 1990. Otava on ottanut kirjasta toisen painoksen alkuvuodesta 2010, sillä teos on nostettu Lastenkirjapöllö 2010 -palkintoehdokkaaksi.

Pirkko-Liisa Surojeginin teksti ja liikettä sekä tunnelmaa ilmaisevat kuvat luovat eloisan kertomuksen metsän eläinten pidoista. Tarina alkaa, kun hiiri, karhu, jänis, susi, kettu, orava ja mäyrä ovat palaamassa syksyiseltä sieniretkeltä vasu täynnä tuoksuvia ja mahtavia suppilovahveroita. Hiiri istuu mustikkakorissa, jota karhu kannattalee sormissaan. Uupunut jänis keikkuu suden reppuselässä. Orava makoilee reporankana sienivuoren päällä.

Kertomuksen alkukuvasta tuoksuu mieleeni eräs syyskuinen reissu Pyhä-Häkin kansallispuistossa opettajaporukan kanssa.

Uupunein kaikista taitaa olla hiiri, joka marisee eikä aio tulla pitoihin sienikeiton ääreen. Lapsi hyvinkin samaistuu hiirulaiseen, joka voimiltaan väsyy isojen aikuisten rankahkon reissun päättyessä. Kuin lapsi uupumukseltaan yhtäkkiä innostuu, niin hiirikin pinkaisee tavoittamaan tuulessa kieppuvia lehtiä. Alkaa metsähiiren tanssi, ja siitäkös pidot paranee.